Arto Teittinen kertaa U.S. Openin tapahtumia blogissaan.

Kolmatta kisapäivää kutsutaan Moving Dayksi eli muuttopäiväksi, joka tarkoittaa sitä, että silloin viimeistään pitää pelimiesten alkaa hilata itseään lähemmäksi kärkeä, jottei viimeiselle päivälle jää liikaa takamatkaa.

Nyt vain suuri osa pelimiehistä oli antanut liikaa siimaa, sillä maailmanlistan kärkikymmeniköstä lähti kotimatkalle jo kahden kierroksen jälkeen peräti neljä pelaajaa ja peräti koko kärkikolmikko. Mutta niillä mentiin, mitä jäljelle jäi.

Minä menin kolmantena päivänä väylälle 17 ja kun kaikki lähdöt olivat ykköstiiltä, ei ihan aamusta tarvinnut omalle passipaikalle mennä. Aamulla oli jopa aikaa hieman kierrellä katsomassa juuri ja juuri katkon selvittäneiden pelaajien edesottamuksia alkurei’illä.

Alkuryhmissä avanneiden pelaajien joukosta löytyi sellaisia nimimiehiä kuin Webb Simpson, Matt Kuchar ja Zach Johnson. Näitä kavereita oli tullut muutama muukin katsoja seuraamaan minun ja Huvisen Timon lisäksi. Mutta kyllä golfkentällä on tilaa aina kahdelle, jos vain käyttävät kyynärpäätaktiikkaa. Pyrimme seuraamaan näitä kolmea noin kahdennelletoista reiälle asti. Sitten olikin minun jo aika siirtyä päivystyspaikalleni.

Tällä kertaa en siirtynyt seitsemälletoista väylää 18 pitkin, sillä olin unohtanut ottaa riittävästi juotavaa mukaani. Asia ei kuitenkaan muodostu tuomareille ongelmaksi, sillä käytettävissä ovat jokaisella tiiauspaikalla olevat vesipulloaltaat, joista käteviä vajaan kolmen desin USGA-logoisia vesipulloja voi poimia mukaansa tarpeellisen määrän. Poimin tiiauspaikalta kolmetoista kolme pulloa ja suuntasin askeleeni kohti väylää 17.

Juuri ennen saapumista väylälleni, väylän 18 toimitsijat tulivat luokseni ja kertoivat huolestuneena, että heidän väylällään ei ollut tiiauspaikkamerkkejä lainkaan ja kärkipari pelaa jo väylää neljätoista. Kaarroin kohti kerrottua kriisipesäkettä katsahtaen kuitenkin samalla myös omalle viheriölleni. Eipä näkynyt viheriöllä lippua reiän merkkinä, joten pienet kylmänväreet kiipesivät selkäpiitäni pitkin.

Hengitin kerran tai kaksi syvään miettien samalla mitä ihmettä oli tekeillä. Eihän US Openissa voida unohtaa laittaa yhtä tiipaikkaa ja lipputankoa, eihän? Siinä hengitellessäni ja keksiessäni sopivaa vastausta varsin vauhkoontuneille väylävartijoille huomasin autokolonnan valuvan pitkin väylää 17 ja arvasin heti mistä oli kyse. Kerroin toimitsijoille, ettei heidän tarvitse olla enää huolissaan, sillä tuolta tulevat pelastavat enkelit, jotka ratkaisevat varmasti heidän ongelmansa, joskin he varmasti ensin siirtävät ensin reiän oikeaan kohtaan edellisellä reiällä ja tuovat puuttuvan lipputangonkin.

Autokolonnasta jalkautui lähes kymmenen miestä viheriölle touhuamaan. Yksi haki ennakkoon katsottua reiän paikkaa, jolle kaksi mukana ollutta entistä tour-pelaajaa suoritti koeputtauksia eri suunnista ja matkoista varmistaakseen reiän paikan olevan reilu.

Yksi henkilö mittasi viheriön kosteutta ja toinen viheriön nopeutta. Parin muun henkilön toimenkuvasta en saanut selvää, mutta kaiketi heilläkin oma tärkeä tehtävänsä oli, sillä toimintaa johti USGA:n Open-kilpailujen sääntö- ja kilpailuasioiden toimitusjohtaja Jeff Hall. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja tiedustella Jeffiltä mikä mahtaa olla US Open viheriöiden nopeus näin kolmantena päivänä. Hän kertoi viheriönopeuksien keskiarvon olevan noin luokkaa 13 jalkaa ja ehkä tuuman verran päälle (eli melko tasan 4 metriä), koska sateen jälkeinen kosteus hieman hillitsee nopeutta.

En ehtinyt esittää enempää kysymyksiä, kun viheriökopla oli saanut hommansa hoidettua ja uusi kilpailureikä oli kairattu, lipputanko paikallaan ja matka jatkui joukkiolla eteenpäin. Katselin, kun he pysähtyivät hetkeksi tiiauspaikalle 18 ja tiimerkit aseteltiin paikoilleen. Väylävalvojien huoli oli näin lopullisesti poistunut.

Sitten olikin jo aika jatkaa omalle tutulle päivystyspaikalle väylän 17 varteen. Viheriöalueen valvonnan hoitaisi ihastuttava vanhempi lady USA:n itärannikolta, joka kokemuksellaan jättää minut varjoonsa. Tämä oli hänelle jo neljästoista US Open. Paikkani oli kyllä erinomainen, sillä siitä näki väylän 17 pelin kokonaisuudessaan aina avauslyönnistä pallon reikään putoamiseen asti. Jos mitään sääntotilanteita ei syntyisi, saisin ainakin seurata aitiopaikalta kaikkia jatkoon päässeitä yhden väylän ajan. Lisäksi TV-torni loi viilentävän varjon, johon pääsi suojaan paahtavalta auringonpaisteelta.

Kuten arvasin, ei valvonta-alueellani tapahtunut mitään sääntötilanteita koko päivänä, mutta ei tapahtunut kyllä viheriön läheisyydessäkään, joten sikäli menivät tasan onnen pähkinät.

Mielenkiintoista oli kuitenkin seurata kuinka tarkan lyönnin päivän lipunpaikka vaati, jotta pääsi hyvään birdie-paikkaan ja kuinka vähän pieleen lyöty pallo valui parinkymmenen metrin päähän reiästä montun pohjalle. Mm. Ernie Els joutui tämän reikäpaikan uhriksi lyötyään pallonsa reiän väärälle puolelle ja pallon valuttua alas notkoon. Sieltä pallo vasta kolmannella yrityksellä jäi viheriölle asti ja kaksi puttia synkensi ”Big Easyn” päivän lopullisesti.

Päinvastaisia tunnelmia koki varmasti oman osavaltion Wisconsinin kärkipelaaja Steve Stricker, joka sai huikeat aplodit lähestymislyönnistään viheriölle ja kun putti onnistui, oli meteli korviahuumaava, vaikka minä olin liki kahdensadan metrin päässä viheriöstä. Kannustamisen nämä amerikkalaiset toden totta osaavat, joskin välillä se tuntuu menevän hieman ylikin.

Hienoa on silti kuulla ympäri kenttää kuuluvia yleisön huokauksia ohimenneistä puteista ja mylvintää onnistuneiden birdie-suoritusten jälkeen. Ja auta armias, jos joku onnistuu tai melkein onnistuu lyömään pallonsa reikään viheriön ulkopuolelta. Ensin pauhu nousee nousemistaan pallon lähestyessä reikää ja joko kuolee kovaääniseen huokaukseen pallon pysyessä pois reiästä tai nousee uusiin atmosfääreihin pallon kadotessa reikään. Silloin ei huutamisesta ja kannustushuudoista meinaa tulla loppua lainkaan. Kerrassaan upea on golfin suurkilpailun äänimaailma.

Viimeisen peliryhmän mukana lähdin valumaan pikkuhiljaa kohti viheriötä ja sen jälkeen tietysti sääntötoimistoamme palauttaakseni radiopuhelimen, sateenvarjon ja Rules-retkituolin. Matkalla kuulin melko hyvin Erin Hillsin väylien muodokkuutta kuvaavan kommentin erään hikeä valuvan valokuvaajan suusta: ”I’m so sick and tired of this uphill-downhill Erin Hill”. Eli vapaasti käännettynä hän oli jokseenkin täynnä Erin Hillsin kumpuilevuutta.

Viimeiseksi kisapäiväksi olin pyytänyt alkupään väylää, sillä lentomme lähtisi Milwaukeen kentältä jo klo 16.35. ja kuljetusfirma, joka veisi meidät lentokentälle, oli pyytänyt meitä saapumaan tuomareiden sisäänpääsyportin viereiselle parkkipaikalle klo 14. Toiveeni toteutettiin antamalla minulle väylä kolme yhdessä USGA:n Richard Wightin kanssa. Sovimme hänen huolehtivan greenialueesta, jossa saattaisi näin tuulisella kelillä olla enemmän tilanteita, ja minun hoitavan alastuloalueen tarkkailua siihen saakka, kunnes oli aikani lähteä. Tämän jälkeen Richard hoitaisi koko väylän valvonnan yksin.

Tuuli oli tosiaankin noussut yön aikana ja teki pelaamisen aiempia päiviä huomattavasti haastavammaksi. Kävellessäni kohti seurantapaikkaani näin, kuinka vielä viime hetkellä väyläni tiimerkkejä siirrettiin noin 30 metriä eteenpäin, koska väylä pelattiin lähes suoraan vastatuuleen ja jatkolyöntikin ylämäkeen. Näin väylä lyhentyi siedettävästi 435 metriin ja väylälle osuneiden avauslyöntien jälkeen piti olla mahdollisuus jatkaa griinille asti. Lyhentämisestä huolimatta ainakin yksi pelaaja jatkoi väylältä driverilla, jotta yltäisi griinille.

Ensimmäisen ryhmän saapuessa olimme Richardin kanssa asettuneet asemapaikoillemme. Hieman jännitti mihin pallot tässä kovassa tuulessa lentäisivät, mutta huoleni oli aiheeton, sillä ensimmäinen pari osui molemmilla palloillaan väylään. Samalla alkoi tapahtua. Tuuli pudotti suuren lautasliinatelineen selkäni takana olevan myyntikojun pöydältä. Telinen kansi aukesi ja kymmenet, jollei sadat lautasliinat pääsivät valloilleen vellovassa tuulessa. Servettimeri lähti vyörymään kohti kolmosväylän karheikkoa ja hiekkaesteitä. Paikalla olleet väylävalvojat alkoivat kerätä lautasliinoja ennen kuin ne ehtisivät pelaajien harmiksi. Itsekin autoin parhaan kykyni mukaan torjuen hiekkaesteeseen haluavia papereita. Mahtoi pelaajilla olla hauskaa, jos sattuivat katselemaan mitä heidän oikealla puolellaan tapahtui.

Lautasliinojen lassoaminen keskeytyi hetkeksi, kun piti suojautua kakkosryhmän villiltä avauslyönniltä, joka putosi lopulta katsojien tallaamalle alueelle juuri ja juuri ylittäen pisimmän heinän. Sillä aikaa, kun pelaaja käveli pallolleen, saimme servettikatastrofin estettyä ja kerättyä kaikki lautasliinat pois. Saapuessaan pallolleen pelaaja halusi heti tuomarin paikalle. No siinähän minä ilmoitin seisovani aivan pelaajan vieressä servettipino kädessäni. Pelaaja katsahti minuun hieman kummeksuen ja kysyi, että olenhan varmasti tuomari. Hän ei ilmeisesti ollut koskaan nähnyt lautasliinoja lajittelevaa tuomaria, joten sanoin olevani hänen kaipaamansa sääntötoimihenkilö.

Pelaajan tiellä suoraan kohti lippua pelattaessa noin 20 metrin päässä oli TV-kuvauksiin käytettävä kameralavallinen puominosturi. Hän halusi tietää, oliko kyseinen masiina kiinteä vai liikuteltava. Muistin sääntökokouksessamme meille kerrotun, että nämä laitteet olisivat liikuteltavia ja niissä olisi kuski aina lähettyvillä. Pelkäsin kuitenkin aamun varhaisen ajankohdan ja ensimmäisten ryhmien ollessa kyseessä tilanteen voivan olla toisinkin. Siis ettei kuljettajaa olisi lähimaillakaan.

Kerroin kuitenkin pelaajalle laitteen olevan liikuteltavissa ja varsin nopeasti. Hän piti vastauksestani, sillä hänen pallonsa makasi erinomaisen miellyttävästi katsojien tallaamalla ruohikolla. Kävelin kohti puominosturia löytääkseni kuljettajan, joka pienoiseksi yllätyksekseni löytyikin koneensa vierestä. Kerroin hänen laitteensa olevan pelaajan pelilinjalla ja että sitä tarvitsisi siirtää. Okay, sanoi vahvasti tatuoitu mies ja käynnisti nosturin moottorin, laski kameralavan puomin alas ja sammutti moottorin. Selitin kuskille, ettei pelkkä puomin laskeminen riitä, vaan koko härvelin oli peruutettava ainakin kymmenen metriä alaspäin rinnettä, jotta pelaaja voi lyödä. Ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä kuljettaja ehdotukseeni, mutta siirsi silti konetta. Nosturin siirryttyä Tyler Light löi upeasti pallonsa lähes viheriölle asti ja kiitteli kovasti avustani.

Tuskin ehdin pallolleni, kun tapahtumat jatkuivat. Kolmannessa pelaajaparissa Talor Gooch löi pallonsa vasemmalle vesiesteeseen aivan väylävalvojien eteen. Kolmosväylän koko vasen reuna on märkää tai kosteaa tiheää kaislan ja ruohon tyyppistä kasvistoa. Pallo saattoi olla pelattavissa ruohon seasta tai sitten ei, mutta pelaaja ei voinut lyödä varapalloa, koska pallo meni vesiesteeseen. Niinpä hän lähti caddiensa kanssa toivorikkaana kävelemään kohti pallon laskeutumisaluetta. Samaan aikaan siirryin itse paikalle tarkastelemaan tilannetta, auttamaan pallon etsinnässä ja kysymään pelaajan jatkotoimenpiteistä löytyipä pallo tai ei.

Pelaajan caddie oli hyvin perillä tilanteesta ja heidän aloittaessaan etsinnän laitettuani sekuntikellon käyntiin caddie pyysi minua pyytämään kuljetusta takaisin tiille, jos palloa ei löydettäisi tai sitä ei pystyisi vesiesteestä pelaamaan. Hekin olivat nähneet saman asian, että pallo leikkasi vesiesteen rajan aivan tiiauspaikan edessä. Painoin radiopuhelimeni tangenttia ja pyysin autoilevaa aluetuomaria avustamaan mahdollisessa kuljetuksessa. Hän olikin aivan väylän toisella laidalla ja oli hetimiten paikalla. Hän halusi tietää, oliko kello käynnissä etsintäajalle. Näytin tikittävää sekkariani. Hän halusi tietää, oliko käytännössä varmaa, että pallo oli vesiesteessä. Vastasin väylävalvojien nähneen pallon putoavan esteeseen.

Kun pelaaja oli etsinyt palloaan noin kolme minuuttia, hän ilmoitti lähtevänsä lyömään uuden pallon tiiltä. Pelaaja ja caddie nousivat golfauton kyytiin ja saivat kuljetuksen tiiauspaikalle ja takaisin. Minä palasin väylän toiselle puolelle ja ajattelin, että tässähän on tulossa työntäyteinen aamupäivä. Työntäyteisyys tyrehtyi kuitenkin tuohon vesieste-episodiin ja loppuaikani meni jutellessa väylävalvojien ja katsojien kanssa. He olivat kovin kiinnostuneita Suomesta ja halusivat tietää yhtä ja toista. Vastailin parhaan osaamiseni mukaan mm. kysymyksiin jääkarhuista Suomessa, päivän pituudesta pohjoisessa, Suomen kokoon verrattuna USA:n osavaltioihin jne.

Yksi pariskunta oli jopa suunnitellut ensi kesäksi pidempää matkaa Eurooppaan ja kysyivät kannattaisiko ohjelmaan mahduttaa Suomi. Toivotin heidät lämpimästi tervetulleiksi, mutta omalla riskillä kelien suhteen, sillä Suomessa kesä tuntuu osuvan joka vuosi eri päivälle.

Pian kello olikin jo yksi ja oli aika lähteä palauttamaan viimeistä kertaa työvälineet ja hyvästelemään sääntötoimiston väki. Halailujen ja kättelyiden jälkeen ehdin vielä käydä nappaamassa meidän ruokailutiloista jäätelön matkaani ennen kuin taas istuimme autosponsorin kaupunkimaasturin nahkapenkeillä matkalla kohti lentokenttää ja koti-Suomea monta uutta ihmistä kohdanneena ja monta, niin monta kokemusta rikkaampana.

Täällä Arto Teittinen, Erin Hills.

Teksti Golfpisteen tuotanto