Matilda Castren: ”Hyvä alkuasento ratkaisee kaiken”
Matilda Castren on 31-vuotias golfammattilainen, joka on kärsinyt draivijipsistä.
Pääni pitää olla svingin aikana tyhjä. Haluan tietysti tuntea, että alkuasento on tasapainoinen ja että hartiat, käsivarret ja maila ovat yhteydessä toisiinsa, mutta mitään muita ajatuksia en halua lyönnin aikana pyörivän päässäni.
Tiedän, etten ole naisten puolella kaikista teknisin suorittaja. Kiertueilta löytyy paljon pelaajia, jotka keskittyvät teknisiin asioihin paljon minua enemmän. Varsinkin kilpailuissa yritän jättää lyöntitekniikan ajattelun vähemmälle. Treenaan sitä kilpailujen ulkopuolella.
Minulla alkuasento ratkaisee pitkälti, onnistuuko lyönti. Jos alkuasennosta on hyvä fiilis, svingikin onnistuu. Liikkeellelähtöä ajattelen niin, että kun se käynnistyy hartioista, liike yleensä lähtee suoraan linjaan. Tämä on siis ajatusmaailmani peruslyönnissä.
Jos lähden lyömään draw’ta tai fadea, muutan hieman alkuasentoani suljetummaksi tai avoimemmaksi, riippuen kumpaa kierrettä lyön. Myös läpimeno on vähän erilainen, kun laitan palloon sivukierrettä.
Perusdraivini on varma draw. Se toimii 90 prosentilla väylistä. Päätän aina ennen lyöntiä, kummalta puolelta väylää on parempi lähestyä. Se ohjaa myös tähtäämistäni ja alkuasentoani.
Valitettavasti olen kärsinyt jo jonkin aikaa draivijipsistä. Minulla se tarkoittaa sitä, että svingin aikana päähäni tulvii lyönnin kannalta katastrofaalisia ajatuksia. Tuntuu uskomattomalta, että niin lyhyessä ajassa päähän voi tulla niin paljon erilaisia ajatuksia, jotka sitten tuhoavat lyönnin kokonaan. Minulla on erilaisia keinoja jipsin hillitsemiseksi, mutta siitä eroon pääsy on osoittautunut vaikeaksi ja edelleen välillä kamppailen sen kanssa.
Teen mentaalipuolen eteen töitä jatkuvasti. Haluan olla kentällä mahdollisimman rento, iloinen ja itsevarma. Sellainen, että otetaan kentältä pois se, mitä sieltä on otettavissa. Mailaa ei pidä liikaa puristaa.
Jos alkuasennosta on hyvä fiilis, svingikin onnistuu.
Tasapainoinen fiilis olisi minulle ideaali. En halua lähteä kilpailuun liian suurin odotuksin ja järjettömällä itsevarmuudella. Sellainen hampaat irvessä -meininki ei minulla toimi.
Tuollaiseen mielentilaan pääsin viime kaudella Epson Tourin ensimmäisessä kilpailussa, jossa sijoituin toiseksi. Valitettavasti tuota kilpailua ennen enkä montaa kertaa sen jälkeen ole samanlaiseen mielentilaan yltänyt.
Kilpailujen ulkopuolella tykkään treenata TrackManin kanssa. Teen sillä etenkin wedge-harjoituksia, mikä on parantanut wedgejen pituuskontrollia.
Minulla ei ole mitään kellotaulumallia vajaissa lyönneissä, vaan muutan stanssini leveyttä, jolloin myös svingipituuteni automaattisesti muuttuu. Olen harjoitellut golfia niin paljon ja pitkään, että kroppani kyllä tietää, miten sen pitää asettua alkuasennossa millekin matkalle.
Yhdessä vaiheessa uraani hain täydellistä svingiä. Katsoin mallia tietyiltä pelaajilta ja halusin, että minullakin olisi samanlainen svingi kuin heillä. Aloin tehdä siltä pohjalta tekniikkamuutoksia ja muuttaa backsvingiäni pystymmäksi, mutta se ei toiminut minulla kentällä ollenkaan.
Meni liian kauan, ennen kuin ymmärsin, ettei sellainen svingi toimi minulla. Siksi olen tullut siihen lopputulokseen, että kaikilla on oma tapansa lyödä palloa. Minäkin olen pelannut niin kauan samanlaisella svingillä, että jos sitä alkaa liikaa muuttaa, lyönti voi hajota kokonaan.
Vaikka edelleen kärsin draivijipsistä, on svingini alkanut viime aikoina tuntua enemmän omalta. Välillä jopa paremmalta kuin koskaan aiemmin. Se valaa uskoa jatkoa ajatellen.